6.9.2016


Kuvapuhelinvälitteisesti toteutuvaa sosiaalista tukea?


 

Väkivalta-, kriisi-, vanhemmuus- ja päihdeongelmiin apua kuvapuhelimella –voiko se  toimia ja mitä se tarkoittaa asiakkaan ja työntekijän kannalta?

 
 
Kuvituskuva: Pixapay


Lapin yliopiston sosiaalityön opintoihin kuuluneessa pro gradu  –tutkimuksessamme olemme haastatelleet Lapin ensi- ja turvakodin työntekijöitä heidän kokemuksistaan kuvapuhelinvälitteisestä sosiaalisesta tuesta. Aineistonkeruun toteutimme teemoitetuilla ryhmäkeskusteluilla, joihin osallistui yhteensä 15 työntekijää. Työntekijät pohtivat keskusteluissa ensi- ja turvakodin asiakkaita tietoyhteiskunnassa, kuvapuhelinta sosiaalisen tuen ja psykososiaalisen työn välineenä sekä kuvapuhelinvälitteisen työskentelyn mahdollisuuksia sosiaalialalla tuoden kriittisesti esiin siihen liittyvät rajoitteet. Aikana, jolloin lähes jokainen meistä käyttää teknologiaa arjessaan yhteydenpidon, tiedonhaun ja arjen hallinnan apuvälineenä, ovat sosiaalialan palveluiden osalta tekniset rajoitteet hämmästyttävän suuret vaikeuttaen teknologian hyödyntämistä. Tarvittavat verkkoyhteydet ja niiden vaatimaton kaupallinen arvo harvan asutuksen alueella, ovat haaste johon sosiaalityön keinoilla on vaikea vaikuttaa.

 Tutkimuksessamme lähdimme ajatuksesta, että sosiaalinen tuki on vuorovaikutuksessa syntyvää viestintää, joka auttaa hallitsemaan tilanteeseen, omaan itseen, toiseen tai vuorovaikutussuhteeseen liittyvää epävarmuutta ja vahvistaa näin käsitystä hyväksytyksi tulemisesta ja elämänhallinnasta. Ensi- ja turvakodin työssä tämä tarkoittaa psykososiaalisella työotteella tapahtuvaa yksilö- ja perhekeskeistä työtä. Kuvapuhelimen välityksellä oli toteutettu yksittäisen perheenjäsenten, perheiden, verkostojen ja ryhmien kanssa tapahtuvaa työskentelyä. Työntekijät kuvasivat kokemuksiaan kuvapuhelinvälitteisestä työstä positiivisesti, tosin merkittävänä koettiin tekniset haasteet jotka leimasivat ryhmäkeskusteluiden sisältöä.

Sosiaalialan asiakastyössä inhimillinen kohtaaminen on avain työskentelyyn. Inhimillinen kohtaaminen tarkoittaa kuulluksi tulemista, tasa-arvon kokemusta ja emotionaalista läsnäoloa. Kuvapuhelin mahdollistaa informatiivisemman kohtaamisen verrattuna tavalliseen puheluun tai vaihtoehtoisesti tekstuaalisuuteen perustuvaan verkkoauttamiseen. Välimatka ei asetu työskentelyn esteeksi kuvapuhelinvälitteisessä työssä, ja esimerkiksi verkostojen kokoaminen onnistuu usein nopeammin kuin tilanteissa, joissa edellytetään matkustamista paikkakunnalta toiselle. Koko perheen kanssa työskentely mahdollistuu kuvapuhelinvälitteisessä työssä, samalla työntekijällä on hyvä mahdollisuus vuorovaikutuksen havainnointiin ja vanhemmuuden tukemiseen sanoittamalla kuvapuhelimessa välittyviä asioita. Työntekijältä nämä kuvapuhelimen välityksellä tapahtuvat kohtaamiset vaativat osin uudenlaisia taitoja. Tekninen osaaminen ei saisi olla keskiössä, mutta työvälineeseen liittyvä epävarmuus tai verkkoyhteyksien toimimattomuus jakavat työntekijän havaintokykyä kohtaamisessa. Näihin on mahdollista kuitenkin ennalta varautua, toisaalta rohkea asenne ja ennakkoluulottomuus kartuttavat kokemuksia joiden kautta osaaminen kasvaa.

Tutkimuksessamme vahvistui käsitys siitä, että sosiaalista tukea on mahdollista toteuttaa myös teknologiavälitteisissä palveluissa. Vuorovaikutuksessa pätee toisaalta samat säännöt kuin muulloinkin, toisaalta siihen tulee jotain uutta ja lisää.  Parhaimmillaan kuvapuhelinvälitteisissä asiakaskohtaamisissa työntekijät kuvaavat välimatkan hävinneen intensiivisen kohtaamisen myötä. Olennaista sosiaalisen tuen välittymisen kannalta onkin näkemyksemme mukaan se, että yhdessä valittu työskentelymuoto on juuri tälle asiakkaalle soveltuva, ja työntekijällä on halu ja rohkeus valitun työmuodon käyttöön. Merkityksellistä työntekijöiden näkökulmasta on mahdollisuus tekniseen tukeen ja opastukseen sekä suunnitelmallinen työn kehittäminen ja vertaiskokemusten jakaminen.

Painavaa eettistä pohdintaa aiheutti myös meidän tutkimuksessa kysymys siitä, mikä on teknologiavälitteisen toiminnan ja vuorovaikutuksen ohjauksen keskinäinen suhde, mihin asiakkaita tuetaan ja mihin työmuotoihin sosiaalialalla sitoudutaan.  Saapuessamme graduprosessin viimeiseen seminaaritapaamiseen, kohtasimme käytävällä entisen ammattikorkeakoulun opettajamme.  Näin alkusyksystä hän kertoi budjettipaineista ja läsnäolo-opetuksen vähenemisestä sosiaalialan ammattikorkeakouluopetuksessa. Puuskahdus ”kun minä olen opettaja enkä mikään insinööri!” sisälsi samaa tuskaa, joka välittyi aineistonkeruutilanteissamme. Halu ja kutsumus ihmissuhdetyöhön, ja tieto muuttuvista työn toteutuksen tavoista, ei ole aina kivuton. Asiakkaat, ovatpa he opiskelijoita tai sosiaalipalveluiden käyttäjiä, ovat mielessämme ansainneet jotain parempaa ja jotain enemmän kuin arvelemme teknologiavälitteisesti pystyvämme tarjoamaan. Mitä jos näkökulma olisikin toinen? Mitä jos löytäisimme työyhteisöissämme tuen uuden opettelulle ja heittäytyisimme tämän tuen voimin innovoimaan palveluiden toteutustapaa, sisältöä ja välineitä –vaikka emme olekaan insinöörejä. Voihan olla, että insinööritkin hikoilevat tietäessään suunnittelevansa sovellusta dramaattiseksi mieltämäänsä väkivalta-, kriisi- ja päihdetyöhön. Yhteissuunnitelulla, tarvittaessa oman ammattialan tulkkeja hyödyntäen, päästään epäilemättä parhaisiin lopputuloksiin.


Katja Hautala ja Heini Raasakka
Lapin yliopisto
pro gradu –tutkimus  ” Kuvapuhelin välineenä sosiaalialan työssä -Visioverkko -hankkeen työntekijöiden kokemuksia kuvapuhelinvälitteisestä sosiaalisesta tuesta ja vuorovaikutuksesta”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Voit kommentoida kirjoitusta omalla nimelläsi, käyttäjätunnuksellasi tai anonyymisti.

Kiitos osallistumisesta keskusteluun!